Yhteiskunnasta Muutama sana

Näinkö Suomi jäi kyydistä?

Arveluni kahden kriisin taustoista: julkisen sektorin tehottomuudesta ja pk-yritysten taantumasta.

 

Sanotaan, että useiden miljardien investoinnit odottavat jopa vuosikausia viranomaisten lupia. Tilanne on käsittämätön maassa, missä on vuosikausia valitettu investointien vähyyttä ja talous on kriisissä. Laillaan mielenkiintoisen tilanteesta tekee se, että tämä ei ole ensimmäinen kerta. Hämmentävästi 1800-luvun alkupuoliskolla valtio (senaatti) oli silloinkin teollistumisen yksi merkittävimmistä esteistä. Höyrykone oli keksitty Brittein saarilla 1769 ja ajan myötä englantilaiset teknikot ostettiin opettamaan Eurooppaan. Teollistumisen vallankumous oli alkamassa. Kehityksen huomasivat myös suomalaiset ja Suomeen muuttaneet yritteliäät miehet. Metsien maalla oli hienot mahdollisuudet koneistaa sahateollisuus vesivoiman sijaan höyrykoneilla. Valitettavasti höyrykoneisiin vaadittiin senaatin lupa, eikä niitä myönnetty tuotantokäyttöön, eikä etenkään sahateollisuuteen. Lisäksi merkantilismin menettäessä suosiotaan kovat metsäalan kilpailijamaat, Ruotsi ja Norja, laskivat ja poistivat ajan hengessä tullejaan, siinä missä Suomi nosti vientitullejaan. Kun maassa ei vieläpä ollut pääomia, teitä, eikä osaamista, kehitys oli vaivalloista. Voi arvella, että teollistuminen viivästyi valtion toimien takia kolmisenkymmentä vuotta. Otti näet sen ajan, kun lupia höyrykoneille alettiin anojille myöntää. Enää ei pelätty metsien loppuvan.

 

Vaikka sitä ei silloin taidettu tajuta, näyttää siltä, että jo pelkästään lupien jarruttaminen kahlitsi Suomen koko teollisuuden kehitystä, ei vain sahateollisuutta. Näet, kun sahat saivat yhä tuottavampia koneita, ne myös tarvitsivat niille varaosia, huoltoa ja mahdollistivat tilalle aikanaan uusia koneita. Aivan alussa näitä tarpeita täyttivät ulkomaiset valmistajat, mutta pian suomalaisetkin oppivat ja syntyivät ensimmäiset konepajat tai takomot, aluksi ruukkien kylkeen. Valitettavasti sahat eivät saaneet höyrykoneita vaan joutuivat tyytymään vain tulvakausina pyörivien vesirattaiden välittämään voimaan. Niinpä tienestiäkin tuli vähemmän ja sitä myöten ostettavaa. Toisaalta, eihän niitä höyrykoneita saanut ostaa.

 

Siksi suomalaisia konepajoja oli varsin vähän 1800-luvulla. Kun ei voinut harjoitella kotimaisille asiakkaille, ei ollut asiaa ulkomaillekaan. Tieto on merkillepantava siksi, että koneet ovat Suomen suurin vientiala (2012: 26 %) tänä päivänä. Kun kahleet oli lopulta poistettu, Suomi nousi 1900-luvun taitteeseen mennessä yhdeksi maailman merkittävimmistä sahatavaran viejistä, etenkin höyrykoneiden voimin.

 

Vaikuttaa siltä, että nuo ikivanhat jutut näkyvät vielä tänäkin päivänä talouselämässämme. Esimerkiksi Ruotsi vie koneita 28 % kaikesta viennistään sekä kulkuneuvoja 12 % siinä missä Suomi 4 %. Rahassa mitaten ruotsalaiset myyvät koneita 46 miljardilla dollarilla, kun suomalaiset 19. Väkilukuun suhteutettuna se tekee 37 % enemmän. Miksi? Pidemmältä ajalta kertyneet pääomat, osaaminen, asiakassuhteet ja työ kantavat korkoa jälkipolville. Ja nyt on taas jarru päällä.

 

Voi mielestäni kysyä, onko edellä todettu johtanut myös pk-teollisuuden kriisiytymiseen? Syyt ollevat moninaiset, mutta ole hyvä ja seuraa. Liiketoiminnat kasvavat ajan saatossa rönsyjä kuin puut oksia. Iso yritys myy pienen osansa, joka kasvaa itsenäisenä, mikä taas työllistää yhä enemmän alihankkijoita. Vuosikymmenet kuluvat ja nämä ”yritysten sukupuut” sakenevat. 1900-luvun jälkipuolen vuosikymmenet olivat kasvun ja uusien yritysten aikaa. Vaikutelmani Suomen osalta on, että lukuisat pk-yritykset ovat enemmän tai vähemmän elämän koulun opettamien perustamia. Nyt monet patruunat ovat joko eläköityneet tai muuten vain ikääntyneitä. Veikkaukseni on, että Ruotsi on tämän vaiheen ohittanut vuosikymmeniä sitten. Samaan aikaan liiketoimintaa on kiilannut kapeammalle uralle talouskriisi ja Aasiasta sekä Itä-Euroopasta nouseva kilpailu.

 

Siinä missä patruunoiden vauhti on ehkä siis hiipunut, kilpailu vaatii yhä kovempaa kirikykyä. Professoritasolla on todettu, että viime nousukauden huumassa pk-teollisuus unohti myymisen ja nyt maksamme siitä. Kun Meyer Turku syntyi, monet alihankkijat löivät hanskat tiskiin kehityshankkeissaan. Tiivistetysti näyttää siltä, että moni yritys ei myy, ei paranna, saati opiskele keinoja parantamiseen. Terhakkaan kilpailijaan verrattuna tällainen yritys on vain kuin kilpailijan toimituslinja. Liian harva haluaa viitosvaihteen silmään. Moni luullakseni kestää maailmalta tulevan kilpailun haasteen ensisijassa jo luotujen pääasiakassuhteidensa varassa, elleivät vedä asiakkaitaan mukanaan tavanomaisuuteen. Hyviä kortteja saisi olla enemmänkin käsissä.

 

On vaikea kuvitella, että saavutamme Ruotsin konevientiluvut koskaan sillä, että jätämme myyntireissut tekemättä ja kehityshankkeet kesken. Ei varsinkaan, kun muitakin haasteita kestettävänä on ja takamatkalta ponnistetaan. Se tie, mitä monet teollisuusyritykset kulkivat vuosikymmenet, ei välttämättä enää vie kaikkia perille.

 

Julkinen sektori on osaltaan samassa tilanteessa. Yritysten vaikeudet välittyvät julkisenkin talouden kannettavaksi. Vuosikymmenien ajan meni lujaa, mutta maailma muuttui. Ainoa tie on paradigman muutos. Julkisen sektorin johtamisen ja koko toimimisen kulttuurin on harpattava 2010-luvulle: kokonaisuuden ymmärtämiseen, asiakaslähtöisyyteen, jokaisen vastuunkantoon, yhteistyöhön ja jatkuvaan parantamiseen. Keinot ovat olemassa, mutta onko tahtoa? Asian voi esittää toisinkin: kuinka paljon rahaa täytyy palaa, että ollaan valmiita välttämättömään - tai vielä toisin: menestymään?

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

3Suosittele

3 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

NäytäPiilota kommentit (1 kommentti)

Käyttäjän rakennusliikeerbau kuva
Pekka Iiskonmaki

Välimatka muihin maihin tulee vain kasvamaan. Kepu ja SDP huolehtivat siitä.

Toimituksen poiminnat

Tämän blogin suosituimmat kirjoitukset