Yhteiskunnasta Muutama sana

Suomalaisen politiikan haaksirikko - nykyaika ja SDP

Kun olen tajunnut miten rakoilevat järjestelmät Suomessa ovat työttömyyteen liittyen, on ihmetys saanut spekuloimaan syytä. Miksi työttömyyteen liittyvät järjestelmät sisältävät isoja epäkohtia, vaikka Suomen itsenäisyyden ajasta neljänneksen on ollut suuri syy korjata ongelmat?

 

Yhden paljastuksen tarjosi Sampo Terhon raadollinen avautuminen puolueista, jotka riitelevät ja repivät sovittuja asioita jatkuvasti auki. Kun kaikilla hallituksilla on turvattu valta neljä vuotta, riitelyyn on helppo langeta, kun kukaan ei vihellä peliä poikki. Ministerit haluavat istua työssään vaalikauden loppuun ja hallituspuolueiden kansanedustajat pelkäävät putoamista sekä puoluekuria. Henkilökohtaiset edut pitävät vapisevaa korttitaloa kasassa, oli se sitten SixPack, SSS tai SOS.

 

Vaaditaan siis erittäin paljon, että hallitus päättää hajottaa itsensä. Yksi merkki siitä on, ettei niin koskaan tapahdu. Jotkut pitävät sitä historiaan vedoten merkkinä toimivasta demokratiasta. Hallituksen täysi kausi ei kuitenkaan ole itseisarvoisesti merkki hyvästä demokratiasta. Semminkin se on merkki kansanedustajien puntaroinnista omien ja Suomen etujen välillä. Tätä pohdintaa vinouttaa puoluetausta. Oman puolueen paikka hallituksessa on tietenkin omanarvontuntoiselle poliitikolle Suomen etu.

 

Niinpä Suomessa hallituksen voi muodostaa vaikka itsepäisistä muuleista, kaatumaan sitä ei saa. Tätä on nyt kokeiltu.

 

Entäs ne demarit, joihin viittasin? Ei käy keltään kiistäminen, että kaiken saaminen kaikille on merkittävissä määrin demarien ja vasemmiston saavutus. 80-luvulle tultaessa kaikki kävivät koulua vähintään 9 vuotta, saivat huokean terveydenhoidon ja rahattomat rahaa elämiseen. Maa oli rakennettu. Demareilta katosivat tavoitteet. Peli oli voitettu. Se on pahinta. Neuvostoliiton romahtaminen romahdutti vasemmiston aatteellisen pohjan ja tilalle haettiin uutta. Vasemmistoliitto oli valunut pienpuolueeksi ja demarien luisu oli alkamassa.

 

90-luvulla haasteeksi tuli työttömyys. Se ei ollutkaan selkeä ongelma. Kansa äänesti ensin Keskustaa luomaan töitä ja sitten demareita hoitamaan työttömyyttä, mutta ei auttanut. Enää ei riittänyt, että rakennettiin taloja ympäri Suomen ja niihin ammattilaisia kouluttamaan ja hoitamaan.

 

Työttömyys vaati työpaikkojen lisäämistä mutta sen tekevät yritykset, joten julkinen valta kykeni vain välillisesti ohjaamaan yhteiskuntaa tavoitteisiinsa. Kun sattumoisin tuli kännykkävallankumous ja Suomi sen kärjessä, saattoi tuudittautua hyvään oloon. Teknologiateollisuus ei kuitenkaan imaissut monia työttömiä töihin vaan poimi yksipuolisesti tarpeisiinsa sopivia. Samaan aikaan irtisanottiin tolkuttomasti ihmisiä milloin mistäkin, kun tehostettiin ja automatisoitiin.

 

Jossain vaiheessa poliitikot lopettivat puhumisen työttömyyden puolittamisesta, kun ei se puolittunut. Tilalle tulivat työurien pidentäminen. Kun työttömiä ei saatu töihin, niin jos edes työlliset saisi pysymään siellä.

 

Yhteiskunnasta ongelmineen oli tullut liian vaikea. Kun osa kansalaisista ja firmoista pärjäsi hyvin ja maksoivat veroineen valtion velkaa, poliitikoiden oli helppo tyytyä siihen. Vasemmistolla kokonaisuutena ei ollut eikä ole uskottavuutta yrittäjyyden ja firmojen liiketoiminnan edistäjinä. Se sopii huonosti aikakauteen, jona kansalaiset ovat oppineet odottamaan juuri yrittäjyydeltä ja firmoilta paljon. Poliittisen spektrin toisessa laidassa, siellä oikealla, ajatellaan, että työttömät vain eivät yritä ja halua. Ay-liike puolestaan on keskittynyt työllisen enemmistön etuihin. Vastuu työttömistä on kaikilla, mutta onko se kellään?

 

Kun kaiken jälkeen suomalaisen poliitikan taustalla kummitelee menojen ja velan vähentämisen aate, keskitytään vain menomomenttien säätelyyn. Rahaa pois tuolta ja lisää tuonne. Tämä sillä huomiolla, että enää ei ole jaettavaa, kuten julkisen sektorin kasvun vuosina. Lisäksi vallalla on tuntunut olevan ajattelumalli, että Suomen ongelmia ratkotaan vain poliitikoiden johdolla ja vain ylhäältä käsin karkealla ohjailulla. Valmista maata ei kuitenkaan tarvitse rakentaa uudelleen isolla pensselillä vaan hienosäätää. Se vaatisi ongelmien syvällisempää tutkimista ja lakien syvällisempää valmistelua, mutta se ei ole ollut maan tapa. Juha Sipilä kritisoi tätä ennen nousuaan valtaan, mutta sama meininki jatkuu. Näin varmaankin kiireen ja virkamieskoneiston sisäisen ohjelmoituneisuuden takia. On totuttu tiettyyn ja sillä mennään, toimi tai ei. Se toimi ennen vanhaan, kun karkeakin ratkaisu oli iso parannus vanhaan. Enää se ei riitä.

 

Suomea on tainnut haitata sekin, ettei usein ole enää esikuvia. Ongelmamme ovat samoja kuin muilla, eikä ratkaisuja aina ole. Nyt pitäisi keksiä itse. Kun kenenkään saavutettuja etuja ei saa syödä, kellekään ei anneta, eikä mitään muuteta.

 

Kehitystä haittaavien ilmiöiden lista on pitkä. Tällä menolla Suomea uhkaa yhteiskunnallinen fossiloituminen. Surkuhupaisa kuvaus suomalaisten luonteesta tulee sotien ajalta, kun ulkomaiset diplomaatit taivastelivat suomalaisten tuskastuttavaa hitautta. Kuvasivat he meitä myös tyhmiksi, mutta jätetään se nyt mainitsematta. Olen puhunut.

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

3Suosittele

3 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

NäytäPiilota kommentit (1 kommentti)

Pekka Iiskonmaki

Demareilla on tarjolla työllisyyteen vain hokkuspokkus temppuja ja kannettua vettä kaivoon.

SDP on kadottanut johtoajatuksensa.

Verot kansan verta juo. Nuo laiskat lurjukset.

Toimituksen poiminnat

Tämän blogin suosituimmat kirjoitukset