Persurasistit ja muuta suomalaista mytologiaa

Älyllinen epärehellisyys on osa joidenkin arvomaailmaa. Kun Kokoomus-taustainen tutkimuslaitos kertoo suomalaisten epäilevän toisiaan rasismista, hyppäävät demarit intoaan pidätellen perussuomalaisia osoittelemaan.

Mensa-Mikaelin luulisi lukevan huolella tutkimusten taustat, mutta ei näytä riittävän tahtoa. Tutkimus toki totesi perussuomalaisten myöntävän kaksi kertaa muita useammin tuntevansa rasistisia ajatuksia. Onko se rehellisyyttä? Hauskalla tavalla tämä kuitenkin liittyy siihen, mitä aiemmin olen puntaroinut. Kun ihmistä syytetään tarpeeksi kauan jostain, hän alkaa uskoa siihen. Julkkikset alkavat uskoa "julkkisminän" olevan se oikea minä ja syrjäytyneet oppivat ansaitsevansa asemansa.

Se, olivatko perussuomalaisten "rasistiset" tuntemukset ennen syytöksiä, on osin mahdotonta sanoa. Selvää on, että osa tunsi aiemmin jotain, jota toiset sanovat rasistiseksi. Moniko sitten lipsui uskomaan samaan kuultuaan syytöksiä aikansa? Varsinkin, kun termistä ei ole edelleenkään täyttä ymmärrystä monellakaan. Lopulta näistä ihmisten uskomuksista jää käteen vain kuraa, mutta silti jotkut ovat valmiita syömään sen.

Mikä rasismi ja missä?

Rasismi on vihaa ja vihastusta. Tämä tunne vaihtelee hetkestä toiseen, kuten kaikki tunteet. Joskus sitä ei siis tunne. Kun tämä viha muutetaan nimeltään rasismiksi, siitä saadaan jotenkin erikoista ja ikäänkuin pysyvää, kuin ideologia, uskonto, ehkä jopa geneettinen piirre.

Vihastuminen herättää kiinnostuneen kysymään, miksi. Tämän saman sattumoisin tekee myös esim. ns. suvaitsevainen ennakkoluulojensa vanki. Jälkimmäinen valitettavasti jää juuri sillä asemalla junasta, eikä koskaan palaa. Oikeasti kiinnostunut sen sijaan koettaa myös vastata kysymykseensä ja selvittää, mistä viha johtuu. Siihen usein riittää vastausten kuuleminen ja totuus on siinä.

Tässä maassa näyttää siis yksinkertainen kuuleminen ja todesta ottaminen olevan ylivoimaisen vaikeaa tälle suvaitsevistolle. Perusteesit maahanmuuton kritiikistä ovat jo vuosia olleet sopeutumattomuus sekä etnisin (rasistisin) perustein myönnettävät sosiaalituet. Silti pääministeri kysyy "Mitä me pelkäämme?". Autot palavat lännessä, mutta kellot eivät soi?

Suomi on varsin epärasistinen maa, sillä täällä vasta tunnetaan rasismia ja epäillään siitä muita. Tutkimuksen esiin tuoma epäilyjen ja tunnustusten epäsuhta kertoo vainoharhaisuudesta. Herää kysymys, mistä moinen? Kuka tunnustaa levittäneensä rasismin pelkoa? Nyt näyttää, että sellaiset julistukset ovat uponneet liiankin hyvin. On luotu epäilyn ja pelon ilmapiiri. Ottaako siitä kukaan vastuuta? Kuka haluaa korjata tilanteen? Kritiikki epäkohdista on usein tuomittu rasismiksi.

Tunne on ensimmäinen askel epäkohtien edessä. Ensin ottaa otsaan, kiskoo ja juilii, jonka jälkeen alkaa analysointi. Jälkimmäinen vaihe on erittäin yksilöllinen ja se pitää hyväksyä. Me ihmiset olemme erilaisia. Tie asioiden perusteelliseen ymmärtämiseen on oikea ja pitkä, mutta matkavauhti on jokaisella oma.

Tilastojen mukaan rasismi tekoina ei ole lisääntynyt ja on yleisestikin vähäistä. Minua se ei ole yllättänyt. Vihreiden Pekka Sauri ilmaisi asian mielestäni osuvasti sanoessaan, ettei rasismi yleisesti ole lisääntynyt, mutta pieni vähemmistö on aktiivisempi. Kuten poliisien tilastot näyttävät viittavan, suomalainen käytännön rasismi on humalaisten örinöitä baarien kulmilla. Ärräviinan voimalla ensimmäinen ärsyke riittää, tuli se mistä tahansa.

Lopulta kyse on siitä, että epäoikeudenmukaisuus johtaa vihaan, eikä se poistu kieltämällä. Epäoikeudenmukaisuuden poistaminen on tie pois vihasta. Kun on vähemmän vihattavaa, on vähemmän puhtia vihaan. Yksinkertaista, mutta niin vaikeaa.